Paluu menneisyyteen

Ilman mitään ennakkotietoa voisi kuvitella, että täällä Yhdysvalloissa oltaisiin suurinpiirtein yhtäpitkällä Internet-asioinnissa kuin Suomessa. Näin ei kuitenkaan ole. Olen itse nettisukupolvea, joka määritellään urbaanissa sanakirjassa seuraavalla tavalla:

"termille ei ole yhtä ja yksiselitteistä määritelmää. Yleisesti ajatellaan, että nettisukupolvelle tai diginatiiveille (digital natives) on tyypillistä runsas vuorovaikutus internetissä.
Toiset uskovat, että nettisukupolvi on harhaanjohtava käsite ja että olemme kaikki nettisukupolvea. Toisaalta taas esimerkiksi kanadalainen tietokirjailija Don Tapscott on teoksessaan Grown Up Digital2 (2009) määritellyt, että ensimmäiseen nettisuku- polveen kuuluvat vuosina 1978–1998 syntyneet nuoret ja aikuiset". Suomessa asuessa olen viime vuosien aikana tottunut siihen, että voin tehdä lähes kaiken asioinnin netissä. Mihinkään ei ole esimerkiksi pakko soittaa, senkun laittaa sähköpostia menemään. Yleensä kaikilla varteenotettavilla firmoilla on nettisivut, josta löytää sen perustiedon mitä etsii. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi, että haluaa katsoa mitä tanssikouluja Espoossa on lapsille. Hakusanat googleen ja vaihtoehdot ovat yleensä siinä ensimmäisellä sivulla. No, nyt sitten päästään siihen mistä tämän postauksen otsikko juontaa juurensa. Etsin tytöille ensi syksyksi pre-schoolia tästä lähiseudulta. Ensinnäkin läheskään kaikilla ei ole nettisivuja. Osan nettisivut näyttävät siltä miltä nettisivut näyttivät 2000-luvun vaihteessa. Muutamalla on uudenaikaiset sivut, siihenkin löytyi syy, nimittäin kahden lapsen preschool kaksi kertaa viikossa, kolme tuntia kerrallaan maksoi kuukaudessa noin tuhat taalaa. Mä olen niin tottunut hoitamaan kaiken netissä, että en voi sietää että joudun odottamaan jotakin tiettyä kellonaikaa, että voin soittaa jollekin ja tiedustella asiaa. Hankalaa...ja meillä ei edelleenkään ole tietoa mihin preschooliin tytöt menee vai meneekö mihinkään.

En edes tiedä koska olisin joutunut viimeksi soittamaan johonkin virastoon Suomessa. Kaikki tähän maahanmuuttoon liittyväkin hoitui suit sait netissä. Nettipankkitunnukset ovat turvallinen ja järkevä tunnistautumistapa moneen eri palveluun.

Nettipankkitunnukset ovatkin sitten hyvä aasinsilta täkäläiseen nettipankkiin, josta on kyllä turvallisuus kaukana. Ensinnäkin nettipankkiin kirjaudutaan vain omavalitsemalla käyttäjänimellä ja salasanalla. Tässä alla on kuvakaappaus mun nettipankista ja siitä miten täällä maksetaan lasku. Täällä ei siis tunneta viitenumeroita tai muita laskutunnisteita. Tässä alla olin siis maksamassa luottokorttilaskua, syötin tuohon laatikkoihin vain summan ja päivämääräksi se heittää seuraavan mahdollisen maksupäivän. Maksu ei siis tietysti voi mennä samantien vaan siihen tarvitaan kolme päivää. Tänään on 27.3 ja tuo maksu menee vasta 31.3. Siinä kaikki. Jotenkin ihmeenkaupalla se luottokorttiyhtiö tietää, mihin laskuun tuo nyt liittyi. Mietin vaan, että kuinkahan paljon firmoilla on porukkaa laskutuksessa kun systeemi on näinkin surkea. Eniten tässä ehkä kuitenkin mietityttää tuo nettipankin käyttäjäturvallisuus.

No, tästä sitten taas aasinsilta luottokortteihin ja siitä henkilökohtaiseen luottoluokitukseen. Se, että mä sain oman luottokortin ei ollut ihan simppeli juttu nimittäin mun luottoluokitus on 0, tai sitä ei siis ole. Hain ensin yhdenlaista Visa-korttia ja sain kielteisen päätöksen. Hain sitten vielä samalta firmalta toisenkinlaista Visa-korttia (luottokortteja on täällä miljoona erilaista), jonka sitten sainkin kun oli ensin lähetetty sinne Jasonin palkkakuitti. Mun luottoraja on huimat $500. Nyt mun pitää käyttää sitä korttia joka kuukausia ja tietysti maksaa laskut ajoillaan, tai ennenaikojaan niin kuin minä teen. Luottokorttia höyläämällä kerään niitä tärkeitä pisteitä tuota luottoluokitusta varten. Meidän omasta pankista en saa luottokorttia, vaikka niillä on tiedossa Jasonin tulot ja sekin paljonko siellä on rahaa säästössä. Nyt mun pitäisi vielä ottaa sieltä pankista sellainen "secured loan", jotta saan nostettua sitä luokitusta edelleen. Homma toimii niin, että annan pankille esim. $500 ja he antavat minulle sitä vastaan $500 lainan. Kun olen maksanut sen lainan takaisin niin saan myös sen panttina olleen $500 takaisin. Eikö kuulostakin ihan älyvapaalta? Ei siis mitään järjenhäivää. Yksi keino olisi myös ostaa luottokortti, eli maksaa se $500 ja siinä on sitten sen verran käyttövaraa. 

Meillä on erikseen sellainen "health savings account", josta maksetaan kaikki meidän lääkärikäynnit. Jason halusi siirtää tuonne tilille rahaa, mutta sekään ei ollut ihan helppo nakki. Ensin Jason oli yhteydessä sinne health savings account pankkiin ja kertoi, että haluaa tehdä tälläisen siirron. Tuo pankki halusi meidän toisen pankin tilinumeron, varmistaakseen että raha liikkuu oikeiden tilien välillä. Varmistus tehtiin niin, että tuo toinen pankki kertoi siirtävänsä meidän tilille kaksi summaa, jotka ovat kumpikin alle dollarin. Samantien kun summa oli siirretty meidän pankkiin he siirsivät sen takaisin itselleen (miten tämän on edes mahdollista en tiedä). Jasonin piti sitten katsoa meidän nettipankista mitkä ne summat olivat ja ilmoitttaa ne sinne health savings account pankkiin.  Eli ensin he siirsivät meille $0.15 ja $0.23 ja sitten samantien siirsivät samat summat takaisin ja Jason ilmoitti mitkä ne summat olivat. Tällä vekkulilla tavalla varmistettiin, että raha liikkuu oikeiden tilien välillä. Ihan uskomatonta, että mitään järkevämpää keinoa ei ole keksitty. Tähän kaikkeen meni lisäksi aikaa viikko, koska raha liikkuu täällä niin hitaasti.

Ehkä täälläkin jossakin vaiheessa systeemit vaihtuu...niitä aikoja odotellessa.