keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Raskaana Yhdysvalloissa

Monet ovat kyselleet multa miten täkäläinen systeemi toimii kun saa tietää olevansa raskaana. Luulen, että toinen tälläinen postaus pitää tehdä vielä myöhemmin uudestaan, koska olen vasta puolivälissä raskautta ja tässä on vielä paljon näkemättä.

Kun tulin Suomessa raskaaksi vuonna 2010, niin netistä oli helppo löytää tietoa siitä miten raskauden seuranta etenee. Ensin soitetaan neuvolaan ja he antavat ensimmäisen ajan yleensä viikolle 8-12. Jos kyseessä on ihan normaaliraskaus niin ultria on kaksi, neuvolantädin luona käydään 12-15 kertaa ja lääkärin luona 3-4 kertaa. Koska mun raskaus oli identtisten kaksosten myötä riskiraskaus, oli seuranta aika paljon tiheämpää. Ultrakäyntejä oli kahden viikon välein ja siihen vielä neuvolan seuranta päälle. Suurinosa raskauksista on kuitenkin ihan tavanomaisia raskauksia, joten puhun nyt tässä postauksessa sellaisista.

Tein positiivisen raskaustestin joskus viikon 5 tienoilla. Odotin viikolle 10 ennenkuin otin yhteyttä lääkäriin. Sitä ennen olin yrittänyt selvittää, onko täällä Jenkeissä jotain yhdenmukaista raskauden seurantaa, löytämättä siitä kuitenkaan oikein tietoa. Täällä monilla on ns. omalääkäri, jonka luona käydään kaikenlaisten vaivojen takia, myös raskaaksi tullessa. Tuollaista omalääkäriä mulla ei kuitenkaan ole, koska minulla ei ennen raskautta ole ollut tarvetta lääkärissä käyntiin.

Olen kysellyt muutamilta naisilta täällä minkälainen raskaudenaikainen seuranta heillä on ollut. Aika monet ovat nähneet raskauden aikana useampia lääkäreitä tai kätilöitä ja synnytyksessä on ollut mukana sitten työvuorossa oleva lääkäri. Asia kiinnosti minua, koska olen saanut joskus sellaisen kuvan, että tällä raskaudenaikaisen seurannan ja synnytyksen hoitaa aina yksi ja sama lääkäri, tai kätilö jos henkilö näin valitsee. Kampaajani oli sitä mieltä, että tuo ei olisi enää niin yleistä, vaikka tiesikin sen olevan mahdollista. Tiedä sitten mikä on täällä se yleisin tapa. 

Etenin asiassa niin, että katsoin vakuutusyhtiön nettisivulta, ketkä ovat heidän verkkoon (network) kuuluvia synnytyslääkäreitä meidän kodin lähettyvillä. Muutama lääkärin vastaanotto oli ihan meidän lähellä, mutta rankkasin heidät  pois pärstäkertoimen ja sen perusteella, että olivat miehiä. Vaihtoehtoja oli aika paljon, joten joku siitä listasta oli vaan valittava ja soitettava henkilön kuvan alla näkyvään puhelinnumeroon. Näppäilin siis numeron tietämättä mihin olin edes tarkalleen ottaen soittamassa. Selvisi, että puhelu meni Sutter Memorial sairaalaan. Henkilö puhelimessa kertoi, että heillä on on kahdeksan lääkäriä, jotka suorittavat raskaudenaikaista seurantaa ja heistä työvuorossa oleva on mukana synnytyksessä. Mua asia ei haitannut, koska olinhan jo Suomessa tottunut samantapaiseen seurantaan tavatessani kaikki Jorvin sairaalan synnytyslääkärit niillä lukemattomilla ultrakäynneillä.

Ensimmäinen käynti oli viikolla 12 sairaanhoitajan luokse. Ensin joku hoitaja (olisiko ollut joku lähihoitajaa vastaava henkilö) otti mun painon ja verenpaineen. Sitten sairaanhoitaja teki ultran ja antoi kasan lippulappuja luettavaksi. Hän teki myös lähetteen laboratorioon. Lopuksi vielä joku muu hoitaja otti uudestaan verenpaineen. Siitä sitten painelin vielä labraan, jossa ottivat näytteitä. Koko tämä huvi maksoi meille $1188, sairaalan laskuttama summa oli $1866, mutta vakuutusyhtiön neuvottelemia aleja tuli sen verran, että hinta tippui vajaa $700. Meidän vakuutus on Jasonin työpaikan kautta. Obamacaren myötä meidän vakuutusmaksut nousivat tänä vuonna, koska Obamacare pakottaa vakuutusyhtiöt antamaan vakuutuksen myös sellaisille yksityishenkilöille, joilla on joku sairaus jo ennestään (esimerkiksi diabetes) ja siihen tautiin liittyviä vaivoja ei voi rajata pois vakuutuksen piiristä. Näin ollen vakuutusyhtiöt joutuvat nostamaan hintojansa, jotta niillä on varaa antaa vakuutus myös jo valmiiksi sairaille. Me maksamme vakuutuksesta noin $250/kk ja lisäksi maksamme $7000 asti kaikki lääkärikulut itse. Tuon $7000 dollarin jälkeen meidän ei tarvitse maksaa enää mitään. Tänä vuonna tuo raja venyy ja paukkuu, koska tästä raskaudesta tulee kallis lasku ja samoin Jasonilla on paljon lääkärikäyntejä.

Tänään mulla oli rakenneultra, jossa selvisi että tulokas on poika. Kaikki rakenteet näyttivät olevan ok. Paino oli aika pieni, 281g, joka on "in the 11th percentile". Käytännössä se tarkoittaa, että samoilla viikoilla (tasan 20) mitatuista sikiöistä 89% on painavampia. Netistä lueskelin, että jos se olisi alle "10th percentile" niin tapana on seurata kasvua tiiviimmin. Tytöthän oli myös pieniä kun syntyivät, joten en kuvitellut tälläkään kertaa mitään jättiläisvauvaa kasvattavani. 

Olisi muuten hauska kuulla muilta USA:ssa asuvilta lukijoilta, että miten teidän raskaudenseuranta on mennyt.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Helleviikon tunnelmia (helle Suomen mittapuulla)

Täällä on ollut todella mukavat ilmat tällä viikolla, joka päivä  sellaiset 25-30C. Pitää nyt nauttia näistä keleistä, koska kesällä täällä tulee olemaan niin kuuma, että kuinkakohan sitä edes jaksaa olla tuolla pihalla. Toukokuusta lokakuuhun keskimääräinen päivälämpötila on yli 25C, keskikesällä keskilämpötilat ovat sitten reilusti yli 30 astetta. Heinäkuusta syyskuuhun Sacramento on maailman aurinkoisin paikka, voitaneen siis sanoa, että kesällä aurinko paistaa täällä jokapäivä. Vähän erilaista kuin Suomessa, jossa kesäsäät ovat aina niin arvaamattomat.

Tällä viikolla syötiin evästä puistossa pariinkiin otteeseen. Työkavereilta saatu kylmälaukku oli oiva apu eväiden säilyttämiseen viileänä.
Lounas puistossa oli tytöistä hauskaa.

Tyttöjen juttuja
Sophia tykkää istuskella kivien päällä
Kotiin tullessa tytöillä oli niin kuuma, että suihkutin niitä letkulla. Hauskaa oli.

Ja taas puistossa lounaalla

Kaverukset.
Voimisteluun ajaessa lämpötila näytti 30c.
Voimistelijatytöt
Olen tässä viimeisten viikkojen aikana ihaillut kukkivia puita ja toinen toistaan ihanampia ruusupuskia. Meidänkin etupihalla kasvaa ruusuja. Takapiha on vähän karu, kun siellä ei kasva oikein mitään. 

 
Ruusuja meidän etupihalla

Ja lisää ruusuja.

Tässä kuvaa takapihalta. Muutama viikko sitten hommattiin kesäkalusteet. Ovat turhan "amerikkalaiset" mun makuuni, mutta tosi laadukkaan oloiset ja tuoleissa on mukava istua.
Tässä on nyt sitten tämän viikon isoin hankinta, eli toinen auto. Me ollaan tähän asti kärvistelty vain yhdellä autolla ja se ei täällä ole ihan helppoa, koska julkisilla ei täällä viitsi lähteä liikkumaan. Mulla on vaikka mitä suunnitelmia päivien ratoksi nyt kun me päästään liikkumaan mihin vaan ja koska vaan.


Lauantaina me lähdettiin käymään noin tunnin ajomatkan päässä Coloma nimisessä kylässä, joka on tunnettu siitä, että James W Marshhall löysi sieltä kultaa vuonna 1848. Nämä seudut ovat juuri niitä, johon kultakuume 1800-luvun puolessavälissä toi yli 300'000 ihmistä jokapuolelta maailmaa.Tässä vähän tunnelmia siltä reissulta.


Muuleja käytettiin apuna kivien murskaamiseen. Ne kulkivat ympyrää tuo puu sidottuina itseensä.

En tiedä nimeä näille koneille, mutta niillä murskattiin kiveä. Meteli oli niin kova, että niitä operoivat menettivät kuulonsa.

Sophia kultakaivoksessa.

Tämän tädin sylissä oli kana jota tytöt pääsivät silittämään.

American river

Ihanan kirkasta vettä.



Lounaspaikan pihasta löytyi tälläinen. 1000 heppaa ja nitrous oxide päälle. Kulkee varmaan aika mukavaa vauhtia.
Tässä on Jasonin lounas. Olivat laittaneet noita sipulirenkaita aika reilusti.
Tänään käytiin ostamassa Walmartista uusi suihku. Täällä yleisin suihku on sellainen, joka on siellä korkealla katossa kiinni ja käsisuihkua ei siis ole laisinkaan. Etenkin näin naisena on ärsyttävää jos suihkussa ei voi käydä ilman, että kastelee hiukset ja kasvot. Walmart reissun jälkeen nautittiin kivasta ilmasta ja grillattiin.

Sapuskaa.
Jasonin savustingrilli. Tämä on nyt kaiketi hänen unelmiensa täyttymys. Hyvää ruokaa sillä ainakin tulee.
Pihalla löhöilyä
Meillä daddy ei meinaa saada hetken rauhaa tytöiltä.
Meillä on alkanut kaikenlaiset pukeutumisleikit nostaa päätään. Illalla Sophia laittoi vielä päälleen tälläisen glittermekon, korkkarit ja työnteli ostoskärryjänsä. Noissa kärryissä huvittavinta on se, että täällä kodittomilla on ostoskärryissä omaisuus ja siinä aina kasa peittoja päällimmäisenä. 



keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Proud to be an American

Katselin juuri erästä dokumenttia, jossa kuvattiin ihmisiä, jotka olivat saamassa USA:n kanlaisuuden. Dokumenttia varten oli kuvattu valanvannomistilaisuuksissa jokaisessa 50:ssä osavaltiossa. Joka vuosi miltei miljoona ihmistä saa kansalaisuuden. Aika paljon maahanmuuttajia, eikö?

Dokumentissa haastateltiin monia ihmisiä, heistä suuri osa tuli jostakin muualta kuin länsimaista. Heiltä kysyttäessä mikä on parasta Yhdysvalloissa, oli yleisin vastaus vapaus ja demokratia. Monet tulivat köyhistä maista, jossa ihmisen vapauksia on rajoitettu. Heille tänne Yhdysvaltoihin pääseminen on unelmien täyttymys. Dokumentissa kuvattiin ihmisiä itkemässä tilaisuudessa, jossa heistä tuli kansalaisia. Omien sanojensa mukaan, USAn kansalaisuuden saaminen oli parasta mitä heille oli koskaan tapahtunut ja heidän elämänsä onnellisin päivä. Ihmisten haastatteluja katsellessani mietin, kuinka erilaista mahtaa olla tulla Suomeen maahanmuuttajana. Tänne kansojen sulatusuuniin uppoaa joka vuosi miljoona lisää maahanmuuttajaa, Suomessa valitetaan niistä muutamistakin . Kuinkahan kauan aikaa pitää kulua, että Suomikin on aidosti monikulttuurinen maa ja ihmisiä ei ajatella syntyperäisinä suomalaisina ja maahanmuuttajataustaisina suomalaisina.

Dokumenttia katsellessa mietin itsekin, että mahdankohan liikuttua muutaman vuoden päästä kun voin hakea kansalaisuutta ja vannon sen valan. En kuitenkaan usko, että se on minulle liikuttava kokemus. USA ei ole minulle mikään ihmemaa, vaan maa toisten joukossa. Suomesta tulevana täällä ei ole sen enempää vapauksia tai maa ei ole sen kehittyneempi kuin Suomikaan. Tällä hetkellä nautin täällä asumisessa eniten mukavista keleistä ja maisemista. Jo useamman vuoden ajan olin miettinyt Suomessa ollessa, että onko mitään järkeä elää paikassa jossa vain aina odottaa kesää ja sitten niitä oikeasti lämpimiä päiviä on se kymmenen, jos sitäkään. FYI, en ole talvi-ihminen :)

Dokumentin myötä mietin myös, sitä että miksi suomalaiset väheksyvät omaa maataan. Täällä Yhdysvaltoja ylistäviä lauluja on vaikka kuinka paljon ja niitä lauletaan suoraan sydämestä, niin laulettiin siinä katsomassani dokumentissakin melkein hurmokseen asti. Täällä on oikeasti paljon ihmisiä, jotka uskovat että tämä on maailman paras paikka asua ja olla. Toisaalta amerikkalaiset eivät matkusta maan ulkopuolelle kovin paljoa ja mediakin on aika omamaa keskeistä, joten mielikuvan luominen muista maista voi ollakin vaikeaa. Mutta siltikin mietin, että miksiköhän suomalaiset eivät ole yhtä ylpeitä omasta maastaan? Onko siinä vaan se ero, että amerikkalaiset ja suomalaiset ovat ihmisinäkin aika erilaisia. Suomalaiset näin kärjistettynä vaatimattomia ja hiljaisia ja amerikkalaiset taas itsevarmempia ja äänekkäämpiä.

Loppukaneettina voisi sanoa, että olen ylpeä, että olen suomalainen. Yllätyksenä on tullut, että täällä useampi ihminen on tiennyt Suomesta nimenomaan sen mistä minäkin olen ylpeä - ilmainen koulutus, lähes ilmainen terveydenhuolto ja sosiaaliedut. Päällimmäisenä Suomesta tietävien ihmisten keskuudessa on ollut, se että Suomessa yhteiskunta auttaa heikoimpiakin. Tietoisuus Suomesta on tainnut nousta, koska omina vaihto-oppilasaikoina ei kukaan tainnut edes tietää missä Suomi on. Lukuunottamatta niitä, jotka kävivät luokassa jossa eräs opettaja ympyröi maailmankartasta Suomen ja kirjoitti siihen päälle "Anna the Finnish viking lives here".

Nämä ajatukset tuossa yllä ovat kärjistyksiä. Tiedän, että teissä lukijoissa on paljon ihmisiä, jotka ovat nähneet maailmaa ja ehkä oppineet sitä myötä arvostamaan Suomea eri tavalla. Tälläisiä ajtuksia mulle heräs tässä keskiviikkoiltana.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Viikonlopun tunnelmia

Tämä mennyt viikko oli täällä vähän vilpoinen ja sateinen, joten oltiin vähän normaalia enemmän sisätiloissa. Tosin yhtenä oikein tosi sateisena päivänä puin tytöille kuravaatteet päälle ja kävimme lähipuistossa vähän hyppimässä lätäköissä.

Lauantai olikin jo paljon lämpöisempi päivä ja päätimme lähteä kaupungille. Sacramentossa on tosi kiva rautatiemuseo, jossa osaan vanhoista junista pääsee myös sisään, kävimme siellä jo viikko sitten ja samalla ostimme sinne jäsenyyden vuodeksi. Jäsenyys oikeuttaa käymään museossa vaikka joka päivä, ja sen lisäksi sillä pääsee myös noin 40min kestävälle juna-ajelulle. Tytöt aina pyytävät päästä junaan, mutta täällä paikallisjunien pysäkeillä on niin epäilyttävän näköistä porukkaa, että luulen että on parempi pysyä poissa niistä junista. Tosin lähikunnista ihmisiä kyllä kulkee töihin junalla, joten aamulla tai iltapäivällä niillä matkustaminen voisi olla mahdollista. Jokatapauksessa eilen siis käytiin museojuna-ajelulla.

Vanhankaupungin juna-asema ja juna jolla matkustettiin
Tälläisellä veturilla junaa vedettiin. Junamatka oli edestakainen samaa raidetta, joten veturi joutui aina molemmissa päissä heittämään pikkulenkin junan yhdestä päästä toiseen.
Tässä odotellaan. Sophian vauva pääsi mukaan. Olivian vauva jäi itkemään autoon.



Vähän maisemia junan ikkunasta. Raide kulki Sacramento joen rannassa.




Juna-ajelun jälkeen mentiin syömään Joe's crab shackiin. Suosittu paikka, joten parikymmentä minuuttia piti odotella pöydän vapautumista.

Puolentunnin välein tarjoilijat intoutuvat tanssimaan.

Sophia syömässä

Mun pikkuannos katkarapuja. En syönyt kaikkea :)
Sitten lähdettiin autokaupoille. Daddy lähti koeajelulle ja me jäätiin istuun rotvallin reunalle (me tamperelaiset kutsumme kadun reunaa rotvalliksi).  Autoa ei vielä ostettu, mutta ehkäpä tässä viikon sisään.


Tänään sunnuntaina ollaan saatu nauttia kesäkeleistä kun lämpötila kohosi lähemmäs 30C. Sopii ihan hyvin mulle, koska lauantain kaltaisilla 22-24C keleillä mulla on vielä persuksenlämmitin autossa päällä.

Lähdettiin käymään yhdessä keskustan puistoista ja kotiinpäästyä syötiin vielä omalla pihalla ja nautittiin lämmöstä.

Puistossa oli kiva lampi, jossa voi myös kalastaa.

Sophia pyöritti Oliviaa

Siellä ne menee, majakka ja perävaunu.

Tämä on ihan meidän kodin läheltä otettu kuva. Sacramento on laaksossa ja maasto on todella tasaista. Niin tasaista, että ainoat mäet ovat esim. siltaa ylös ajettaessa. Tuo tässä kuvassa näkyvä valkoinen on lunta, joka Sierra vuoristossa. Tuonne vuoristoon ajaa meiltä noin 1,5 tuntia.

Lämpötila ehti vähän tippumaan, ennenkuin muistin ottaa kuvan.

Jälkkäriksi jätskiä omalla takapihalla.